Ah, nyt tarttee taas avautua. Mä oon valvonu tässä luovuus-puuskassani taas enemmän tai vähemmän oikeastaan koko viime viikon. Tämä ”Vaihtoehtona Kuolema”-kirjan viimeistely aiheuttaa mulle käsittämättömän määrän hankalia tunteita; ahdistusta, pelkoa, toisaalta taas suurta riemua ja jännitystä.
Päällimmäisenä on kuitenkin raastavaa palata niihin fiiliksiin, missä olen ollut. Toisaalta jännittää, kuinka kirja otetaan vastaan. Aiheuttaako se surua läheisilleni, entäs tuntemattomat ihmiset? Tai sisarusteni lapset? Teinejä en ainakaan voi estää kirjaani lukemasta. Kuinka he mahtavat sen kokea, että mä kirjoitan elämästäni niin? Pitäisikö heitä jotenkin suojella siltä, mikä oli totta, vai voisinko olla tässä(kin) esimerkkinä, että kaikenlaisesta sitä ihminen selviää? Toivoisin olevani heille sellainen esimerkki, itselläni kun ei lapsia ole.
Mä en oikeastaan edes tiedä, mitä mä pelkään ja pelkäänkö edes? Huomaan vaan kiljahtelevani yksinäni toisinaan ”Apua!” ja hengittäväni erittäin intensiivisesti. Jotain uutta on avautumassa, sen tunnen jo nyt. Tunne on vähän sama, kuin ennen ensi-iltaa; varma ja jännittynyt samaan aikaan. Kihelmöivä, energinen. Kuin seisoisin verhon takana, joka kohta aukeaa, enkä tiedä mitä edessäni on. Vai olenko mä sittenkin se, joka seisoo muiden edessä?
Jokatapauksessa väylä universumiin on taas auki. Kirjan lisäksi mieleni suoltaa runoja, unia, uusia ideoita, musiikkia, maalauksia. Koitan tasapainoilla tämän keskellä, mutta elossa ainakin olen. Ja vimmatusti sydän roihuten koitan taltioida edes osan tästä, ennenkuin väylä taas hetkeksi sulkeutuu. Niin se aina mulla menee, luovuuden vuorovesi.
Tragedian Kääntöpiiri-seminaariin on aikaa tasan kaksi kuukautta. Se tuntuu mielessäni toisaalta pitkältä, toisaalta lyhyeltä ajalta. Pelottaa hulluna, tuleeko ihmiset paikalle vai tuleeko tästä sittenkin uusi tragedia minulle?
”Vaihtoehtona Kuolema”-kirja on onneksi herättänyt suurta kiinnostusta ja olen saanut yhteydenottoja myös muutamilta toimittajilta. Pian pääsen kertomaan tästä laajemminkin ja toivon, että sanomani tavoittaa mahdollisimman monta ihmistä.
Ehkä tämäkin tuskailu on vaihe, joka väistämättä kuuluu tähän prosessiin. Kasvattaa siihen, mitä on edessä. Tai siihen, että on itse muiden edessä.
Love, Lotta
Lotta Ansakorpi