Lomat on nyt lomailtu ja on aika palata töiden pariin. Tänä vuonna minulla oli mahdollista ottaa heinäkuussa hieman rennommin ja se tulikin erittäin tarpeeseen. Olen paahtanut vähän turhankin kovaan tahtiin jo useamman vuoden ja aloin kesän alusta olemaan hyvin väsynyt.
Teen töitä terapeuttina, kouluttajana sekä taiteilijana. Autan ihmisiä jaksamaan arjessaan ja työssään. Aloin itse uupua ja kysyinkin monena aamuna itseltäni, onko niin, että suutarilla itsellään ei ole enää kenkiä? Ja kyllä, näin alkoi valitettavasti olemaan. Onneksi olen saanut asioita järjestettyä jo hieman paremmalle tolalle ja minun oli mahdollista pitää hieman lomaa. Olin heinäkuun alkupuolella viikon lomalla, sitten viikon töissä ja tämän loppukuun teen lyhennettyä työviikkoa.
Lomailussa on kuitenkin itselleni kaksi puolta: koska työskentelen yksinyrittäjänä, on edessä jälleen lisää taloudellisia haasteita, joita en jo ennestään tiukkaan tilanteeseen kaipaa. Mitä enemmän lepäilen, sen kalliimmaksi se minulle käy. Tämä puolestaan aiheuttaa ahdistusta, vaikka nykyään olen jo tottunut siihen, että ahdistus raha-asioista tulee ja menee. Lomalla myös tajuan, kuinka järjettömän paineen alla arkeni kulkee ja kuinka paljon on vielä muutettavaa, jotta asiat olisivat paremmin. Olen hyvällä matkalla siihen suuntaan ja elämäni on jo huomattavasti laadukkaampaa, kuin esimerkiksi vuosi sitten, mutta yhä edelleen tarvitsisin enemmän vapaa-aikaa ja taloudellista vakautta, jotta pystyisin huolehtimaan itsestäni parhaalla mahdollisella tavalla.
Kun kehoni voi hyvin, mielenikin voi hyvin. Tämä on seuraava muutos, minkä aion tehdä. Haluan saada enemmän aikaa liikunnalle ja kehonhuollolle. Kun pääsen liikkumaan, alkaa ajatuskin kulkea ja tunteet tasaantuvat. Huomaan, että syksyn lähestyessä mieleeni alkaa hiipiä pelko epäonnistumisesta ja negatiivisuudesta. Vanhat asiat nostavat päätään, muistot menneisyydestä kietoutuvat yhteen tulevaisuuteen kohdistuvien ajatusten kanssa.
Teen työssäni paljon ”töitä” nykyhetken kanssa ja olenkin kiitollinen siitä, että huomaan mieleni syöttävän minulle haitallisia ajatuksia, jotka eivät oikeastaan liity ”tässä ja nyt”-hetkeen. Vaikeat tunteet Tragedian Kääntöpiirin tai ylipäätään näiden aiheiden ympärillä kuuluvat asiaan, mutta negatiivinen ajattelu itsessään saa minut vain lamaantumaan, pelkäämään ja lannistumaan.
Minun pitäisi muistaa, että se on juuri se syy (tai yksi niistä), miksi minä tätä teen. Että tuon nämä vaikeat tunteet ja olotilat päivänvaloon, että tällaista se on, kun tehdään jotain uutta ja tärkeää, henkilökohtaista. Ja että vaikka toimin terapeuttina, valmentajana ja taiteilijana, olen ensisijaisesti ihan tavallinen ihminen, jolla on myös omat pelkonsa ja vaikeutensa.
En suoraansanottuna hirveästi pidä siloitelluista kuvista ihmisistä, jotka näyttävät siltä, että elämä on pelkkää hymyä ja onnea. En suoranaisesti edes usko, että kukaan tai ainakaan kovin moni olisi päässyt tavoitteisiinsa ilman vastoinkäymisiä. Ne vaan helposti unohdetaan, kun ollaan jo saavutettu määränpää. Unohdetaan, että se polku olikin paikoin hyvinkin kivikkoinen ja kaatumisia tuli kerta toisensa jälkeen. Oleellista kuitenkin on, että nousee ylös ja jatkaa matkaa, silloinkin, kun itse ei usko siihen pystyvänsä. Tänään on mulla sellainen päivä, mutta tiedän, että tämä on se, mitä kuitenkin kaikista eniten juuri nyt haluan tehdä. Se vaan tuntuu hetkittäin turhan haastavalta henkisesti.
Olen lomani aikana saanut usealta ihmiseltä yhteydenottoja messengerin kautta. Kiitos kaikille tarinansa jakaneille! Laittakaa ihmeessä lisää viestejä tulemaan ja toivottavasti näen teidät kaikki 5.10.2019 Tampere-talossa, Tragedian Kääntöpiiri-seminaarissa.
Love, Lode
Lotta Ansakorpi